ALOITUS

Filosofi ja teologi Nicholas Wolterstorff, surressaan rakkaansa menetystä, kuvailee kärsimyksen universaalia laajuutta kirjassaan Lament for a Son (Valitusvirsi Pojalle, ei suomennettu): ”Kärsimys kätkee kasvonsa jokaiselta, mutta tekee itsensä tunnetuksi kaikille – – Me olemme yhtä kärsimyksessä. Jotkut ovat hyvin varakkaita, toiset älykkäitä, jotkut ovat atleettisia, toiset ihailtuja. Mutta me kaikki kärsimme. Me kaikki arvostamme ja rakastamme, ja tässä nykyisessä olemassaolomme arvostaminen ja rakastaminen tuottavat kärsimystä.”

Kaikkialla oleva kärsimys avaa oven Jumalan käsittämättömään lohdutukseen meille jokaiselle.

HARTAUDEN YDINAJATUS

Kun kohtaamme menetyksen, voimme tehdä sen joko katkeruudella, kovalla stoalaisuudella tai uskon avulla. Kun päätämme vastata haasteeseen uskon avulla, aloitamme suruprosessin ja avaamme itsemme Jumalan lohdutukselle.

HUOMIOITA

Satojen vuosien ajan kristityt ovat rohkaisseet toisiaan käsittämään kärsimyksen osaksi elämää. ”Memento mori”, he sanoivat. Muista kuolemaasi. Mutta tällainen huomio on äärimmäisen harvinainen nykyään. ”Vain harvat meistä”, totesi J.I. Packer, ”elävät päivittäin ikuisuuden reunalla – – ja häviämme sen seurauksena.” Tämän oman kuolevaisuuden tunnustamisen tavoitteena oli antaa ihmisenä olemisen kokemukselle merkitys ja muistuttaa elämän lyhyydestä.

Traagisesti, me liian usein pyrimme kieltämään tämän todellisuuden, eristäen itsemme muista, jotta emme näkisi heidän kipuaan eivätkä he meidän. Mutta näyttääkin siltä, että eristäytyminen erottaa meidät myös uskosta, toivosta ja rakkaudesta – puhumattakaan ilosta. Vaikka pyrkisimme kieltämään tunteemme ja kuolettamaan kipumme, meidän sydämemme pysyy haavoittuvana surulle niin kauan kuin hengitämme.

Tästä ei pääse yli eikä ympäri. Niin kauan kuin kuljemme tämän rikkinäisen maailman kivisillä, pistelevillä poluilla, me kärsimme ja suremme. Mutta sen sijaan, että vaipuisimme epätoivoon, lähestykäämme Häntä, joka itki kanssamme, joka samaistui meihin kuolemaan asti, joka rukoilee puolestamme sielumme pimeimmässä yössä. Tavalla, jota tuskin ymmärrämme, Jumala kärsii tälläkin hetkellä kanssamme. Tuokoon tämä ajatus lohdutuksen kaikille murheellisille – myös meille.

Usein meitä kuluttaa vain pelkkä ajatus katastrofista: pelko sairaudesta, huoli lapsistamme, yksinäisyys, taloudelliset huolet, ahdistus ikääntymisestä tai epämiellyttävät muistot. Lyhyesti sanottuna, kärsimme voimakkaasta pelkojen tulvasta, joka pitää huomiomme otteessaan niin, että Kristus ja Hänen ikuinen tarkoituksensa pyyhkiytyvät mielestämme.

Mutta me emme kärsi yksin. Kristus pysyy rinnallamme. Muut auttajat epäonnistuvat ja lohdutus katoaa, mutta Herra pysyy. Hänen pyhä läsnäolonsa, joka nyt asuu sydämissämme, tulee pian täyttämään koko maailmankaikkeuden –kirkas valo, joka karkottaa jokaisen Paholaisen langettaman varjon ikiajoiksi. Tuona päivänä ”koittaa vanhurskauden aurinko ja parantuminen sen siipien suojassa” (Mal. 3:20), ja kaikki tullaan tekemään uudeksi. ”Hän pyyhkii kaikki kyyneleet heidän silmistään, eikä kuolemaa enää ole, ei surua, ei parkua eikä tuskaa, sillä kaikki entinen on mennyt.” (Ilm. 21:4) Kyllä, ”autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen” (Matt. 5:4).