Paul Trippin kiitospäivä-ajan hartaudetEsimerkki

Me kaikki teemme niin – jopa päivittäin. Meillä ei ole mitään tietoa siitä, miksi niin teemme, ja kuitenkin sillä on valtava vaikutus siihen, miten näemme itsemme ja kohtaamme toisiamme. Se on yksi syy siihen, miksi meillä on niin paljon ristiriitoja myös Jumalan huoneessa. Mikä on tämä asia, johon me kaikki olemme taipuvaisia, ja joka aiheuttaa niin paljon harmia? Me unohdamme.

Omien kiireidemme ja itsekkyytemme keskellä – niin surullista kuin se onkaan – me unohdamme, mikä siunaus armo on meidän elämässämme, ja kuinka se muutti koko elämämme suunnan. Se tosiasia, että Jumala on siunannut meitä mielisuosiollaan, kun me vielä ansaitsimme Hänen vihansa, haihtuu muistoistamme kuin laulu, jonka sanat joskus muistimme, mutta joita emme enää pysty palauttamaan mieleemme. Meille joka aamu suodun uuden armon todellisuus ei ole ensimmäinen asia, joka valtaa mielemme, kun kuumeisesti valmistaudumme päiväämme. Kun sitten illalla päivän uuvuttavien toimien jälkeen painamme väsymyksestä raskaan päämme tyynyyn odottaen paljon kaivattua unta, on helppoa olla muistamatta, miten Jumala on armossaan pientä elämäämme päivän aikana siunannut. Emme kovinkaan usein osaa erottaa elämästämme aikaa vain istuaksemme ja mietiskelläksemme, miten elämämme olisi mennyt, jos Lunastajan armo ei olisi tullut osaksi elämäntarinaamme. On niin surullista, että meillä kaikilla on tapana olla armon suhteen hyvin huonomuistisia. Omien siunausten unohtaminen on vaarallista, koska se muokkaa ajatuksia itsestä ja toisista.

Kun muistat armon, muistat myös, että et tehnyt mitään ansaitaksesi sitä kaikkea, millä Jumala on sinua armossaan siunannut. Kun muistat armon, sinusta tulee nöyrä, kiitollinen ja rakastava. Kun muistat armon, valittaminen muuttuu kiitollisuudeksi ja itsekeskeiset halut ylistykseksi. Mutta kun unohdat armon, sanot ylpeänä itsellesi, että olet saavuttanut ja hankkinut itse kaiken sen, mitä sinulla on. Kun unohdat armon, otat itsellesi kunnian siitä, mitä vain armosta olet saanut. Kun unohdat armon, pidät itseäsi vanhurskaana ja siunauksiasi ansaittuina, ja vaatimukset sinulle kuuluvista oikeuksista täyttävät elämäsi.

Kun unohdat armon ja uskot ansainneesi kaiken, tulee armon osoittaminen toisille ihmisille vaikeaksi. Ajattelet ylpeänä, että saat sen, minkä ansaitset, ja he samoin. Ylpeä sydämesi ei ole rakastava, ja silloin toisten ihmisten ahdinko ei liikuta sitä kovinkaan helposti. Unohdat olevasi enemmän samanlainen kuin erilainen tarvitsevaan veljeesi nähden, etkä pysty myöntämään, että Jumalan edessä teistä kumpikaan ei ole ansainnut mitään. Armo toisia kohtaan kasvaa nöyryyden maaperässä. Kiitollisuus sinua kohtaan osoitetusta armosta motivoi sinua osoittamaan armoa myös muille. Paavali sanoo: "Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden" (Ef. 4:32).