Keskusteluja Jumalan kanssaEsimerkki

Joskus 1990-luvun alkupuolella Richard (aviomieheni) ja minä aloimme keskustella mahdollisuudesta muuttaa lähes kymmenen vuotta kestänyttä seurakuntajäsenyyttämme. Halusimme modernimpaa ylistystyyliä eikä merkkejä sen suuntaisesta muutoksesta ollut näköpiirissä. Useiden kuukausien jälkeen olimme kaventaneet mahdollisuuksien määrää pariin kolmeen seurakuntaan ja odotimme lähtöämme. 

Siinä välissä olimme sopineet osallistuvamme hengellisen uudistumisen viikonloppuun. Miehet osallistuivat ensin ja naisten viikonlopunvietto seurasi pari viikkoa myöhemmin. Olimme innoissamme mahdollisuudesta lähteä viettämään aikaa Jumalan kanssa tänä ”kotiseurakuntien välissä” olevana ajanjaksona. 

Richardin 72-tuntisesta tuli henkilökohtainen herätys – pystyin näkemään sen hänen kasvoiltaan, kun hän tuli ovesta sisään sunnuntai-iltana. Hänen kuvaillessaan tapahtumia aloin kaivata omaa lähestyvää viikonloppuani kovasti. 

Jaettuaan monia yksityiskohtia hän viimein alkoi käsitellä aihetta, jonka oli hienotunteisesti säästänyt viimeiseksi. Tarkoituksenmukaisesti puhuen hän selitti, että viikonlopun aikana Jumala oli paljastanut hänelle, ettei meidän pitäisi lähteä seurakunnastamme – meidän piti pysyä siellä, minne meidät oli istutettu. Kun sain sanoja suuhuni vastaukseksi, kihisin kiivaasti, että Herra ei todellakaan ollut paljastanut tuota faktaa minulle, ja että hän oli ilmiselvästi käsittänyt Jumalan väärin, johon hän viisaasti vastasi, että meidän pitäisi vain odottaa ja seurata tilannetta. 

Noin puolivälissä oman viikonloppuni viimeistä päivää Jumala puhui myös minulle. Yhtenä hetkenä olin autuaan tietämätön, ja seuraavassa hetkessä ymmärsin täydellisesti: Meidän oli pysyttävä kotiseurakunnassamme. Piste. Minun omat suunnitelmani ja tahtoni törmäsivät Jumalan vakaaseen, muuttumattomaan tahtoon niin kuin ylinopeutta ajava auto törmää vahvistettuun teräskaiteeseen.

Järkyttyneenä ja pahoinvoivana aloin itkeä aidon surun kyyneleitä. Kuuliaisuuttani koeteltiin. Meitä pyydettiin jäämään, mutta siinä hetkessä en kyennyt käsittämään Jumalan ajatuksenkulkua. Vei monia vuosia ymmärtää, miksi. Sitä prosessia läpikäydessämme päätimme totella ja jäimme.

Siitä seurasi syviä haavoja ylpeään asenteeseeni – auts, jota seurasi monet oppitunnit nöyryydestä – tupla-auts. Sain osan arvokkaimmista elämänopetuksistani, koska tottelin ja jouduin oppimaan. 

Yllätyksekseni seurakuntamme kävi myös läpi uudistuksen Jumalan lempeässä aikataulussa. Nyt tiedän kokemuksesta, että Herra voi muuttaa kenet vain – jopa minut. Ja herätyksen näkeminen omassa seurakunnassani oli täysin odottamisen arvoista. Tottelevaisuutta seuraa aina siunaus.