Lunastetut unelmatEsimerkki

Ihan ensimmäinen äitienpäiväni – päivä, jonka olin kuvitellut olevan täynnä kukkia sekä pursuilevan lämpimiä tunteita. Sen sijaan löysinkin itseni kuuntelemassa tunnustusta, joka johtaisi avioliittoni päättymiseen. Traumatisoituneena ja murheellisena en ollut siinä kunnossa, että olisin hoitanut tyttövauvaani ensimmäisten 24 tunnin aikana. Rakkaat ystäväni olivat niin ystävällisiä, että he ottivat hänet yöksi. 

Kun saavuin hakemaan häntä seuraavana päivänä, istuin kyynellammikossa heidän olohuoneensa matolla, valittaen. ”Minä olin hänen morsiamensa. Me vannoimme toisillemme valat. Meidän oli tarkoitus kasvattaa lapsia ja lastenlapsia yhdessä. Meidän oli tarkoitus rikkoa avioerojen ketju perheissämme. Meidän piti vanheta yhdessä.” 

Hän kuunteli lempeästi ennen kuin esitti minulle erään havainnon. ”Harmony, kuulostaa siltä kuin olisit maalannut kuvan siitä, miltä halusit elämäsi näyttävän. Tiedän, että se on vaikeaa, mutta voisi olla aika antaa maalauspohja Jumalalle luottaen siihen, että Hän maalaa uuden”.

Hän oli oikeassa. En surrut ainoastaan elämää, jonka olin menettänyt, vaan sitä elämää, jonka olin meille kuvitellut. Murhetta murheen päälle. Monet meistä ovat viettäneet aikaa kuvitellen, millaista elämämme tulee olemaan. Me maalaamme päässämme taulun avioliitostamme, lapsista, työurasta, ystävyyssuhteista ja ehkä joskus aikataulutkin näille kaikille. 

Näky on hyvä asia, mutta mitä tapahtuu, kun unelmamme ja odotuksemme haihtuvat elämän pettymyksiin? Rakkaan kuolemaan, avioliiton hajoamiseen, työuran menettämiseen? Miten vastaamme siihen? Tulemmeko vihaisiksi Jumalalle ja vastaamme katkeruudella? Vannommeko, ettemme koskaan enää unelmoi, koska toivominen sattuu liikaa? Vai olemmeko halukkaita avaamaan kätemme ja luovuttamaan elämämme maalauksen Hänelle?

Minäkin olen tehnyt maalauksen siitä, miltä elämäni näyttäisi, mutta olen huomannut, ettei minun maalaukseni sovi siihen lopulliseen maalaukseen, jota Jumala minulle maalaa.

Kuvitelmat voivat olla epäjumalanpalvelusta. Näin tapahtuu, kun panemme luottamuksemme mielikuvaan, jonka mielemme on luonut. Voi olla paljon helpompaa luottaa johonkin, minkä näemme ja hallitsemme, kuin tuoda se Jumalalle, jota emme näe emmekä voi hallita.

Aito suhde ja läheisyys voivat olla pelottavia. Paraneminen voi olla pelottavaa. Nämä asiat edellyttävät luottamusta ja rohkeutta kulkea Jumalan kanssa tuntemattomia polkuja tavoilla, joita emme ole kuvitelleet. Mutta Jumala, meidän Jumalamme, tahtoo viedä meidät tälle matkalle. Hän silottaa rosoisuuttamme ja tuo valon sinne, missä sitä ei ole.

Jos annamme Jumalan valonheittimen tunkeutua sydämeemme, Hän paljastaa kipumme todellisen lähteen, jotta paraneminen voi tapahtua. Vasta sitten voimme nähdä, mikä on ajanut meitä pakenemaan kuvitelmiimme. Vasta sitten voimme luovuttaa elämämme maalauspohjan hyvälle Jumalalle, tietäen, että Hän voi tehdä ylenpalttisesti enemmän ja yli sen, mitä edes osaamme pyytää, ajatella tai kuvitella!