Jobin kirja 30:20-26
Jobin kirja 30:20-26 Raamattu Kansalle (FINRK)
”Minä huudan sinua avuksi, mutta sinä et vastaa! Tässä seison, mutta sinä vain tuijotat minua. Sinä olet muuttunut julmaksi minua kohtaan, sinä vainoat minua väkevällä kädelläsi. Sinä kohotat minut myrskytuulen vietäväksi, annat minun menehtyä rajuilman pauhinassa. Minä tiedän, että sinä viet minua kohti kuolemaa, majaan, minne kaikki elävät kokoontuvat. Eikö kuitenkin saisi raunioista kättään ojentaa tai onnettomuudessa apua huutaa? Vai enkö itkenyt kovaosaisen kohtaloa, eikö sieluni säälinyt köyhää? Hyvää minä odotin, mutta minua kohtasi paha, ikävöin valoa, mutta tulikin pimeys.”
Jobin kirja 30:20-26 Kirkkoraamattu 1992 (FB92)
Minä huudan sinua, mutta sinä et vastaa, minä seison sinun edessäsi, mutta sinä vain tuijotat minua. Olet muuttunut julmaksi minua kohtaan, rajusti sinun kätesi minua ravistelee. Sinä nostat minut ratsaille tuulen selkään ja paiskaat alas, lyöt pirstoiksi. Minä tiedän, että sinä viet minut kuoleman käsiin, paikkaan, mihin päätyy kaikki mikä elää. Eikö raunioihin hautautunut kurkota kättään, eikö onnettomuuden uhri huuda apua? Enkö minä itkenyt yhdessä kovaosaisten kanssa? Enkö minä surrut köyhien osaa? Hyvää minä odotin, mutta paha tuli, odotin valoa, mutta tuli pimeys.
Jobin kirja 30:20-26 Finnish 1776 (FI1776)
Jos minä hudan sinun tykös, niin et sinä vastaa minua: jos minä käyn edes, niin et sinä minusta tietävinäs ole. Sinä olet muuttunut minulle hirmuiseksi, ja vainoot minua kätes voimalla. Sinä nostat minun tuuleen, ja annat minun ajaa sen päällä, ja sulaat minun voimallisesti. Sillä minä tiedän, ettäs annat minun kuolemaan, joka on se huone, joka kaikille eläville on asetettu. Ei hän kuitenkaan ojenna kättänsä luutarhaan, eikä he huuda kadotuksestansa. Minä itkin kovana aikana, ja minun sieluni armahti köyhää. Minä odotin hyvää, ja paha tuli: minä odotin valkeutta, ja pimeys tuli.
Jobin kirja 30:20-26 Kirkkoraamattu 1933/38 (FB38)
Minä huudan sinua, mutta sinä et vastaa minulle; minä seison tässä, mutta sinä vain tuijotat minuun. Sinä muutut tylyksi minulle, vainoat minua väkevällä kädelläsi. Sinä kohotat minut myrskytuuleen, kiidätät minut menemään ja annat minun menehtyä rajuilman pauhinassa. Niin, minä tiedän: sinä viet minua kohti kuolemaa, majaan, kunne kaikki elävä kokoontuu. Mutta eikö saisi hukkuessaan kättänsä ojentaa tahi onnettomuudessa apua huutaa? Vai enkö minä itkenyt kovaosaisen kohtaloa, eikö sieluni säälinyt köyhää? Niin, minä odotin onnea, mutta tuli onnettomuus; minä vartosin valoa, mutta tuli pimeys.